Tämä kuva on viime keväältä.
Vähän sen jälkeen kun maailma suljettiin. Mulla oli viisumi, viittä vaille lähtevä lento kauas, olin lähes pakannut jo ja lopettanut työt.
Mutta sit yhtäkkiä istuin päivät pitkät tuolla pikku yksiössä ihmettelemässä.
Jokin toinen tärkeä matka oli alkanut.
Silloin kirjoitin, olemisen olevan yhtä vuoristorataa.
Joku hetki sitä on vauhdilla siellä alhaalla, toisessa taas kovaa menossa korkealle.
Monen asian kans ollaan nyt just siinä välillä.
Tasaista, eikä tiedä kumpaan suuntaan sitä heilahtaa.
Ja kysyin kuuluuko silmät pitää auki koko ajan ja nauttia matkasta.
Tai jos ne pitää kiinni, riittääkö kunhan luottaa pääsevänsä sinne saakka,
sinne minne unelmat yltävät.
